<span style=""color: ">Minä, Tiina Hannele J.... synnyin 4.7.91 Porissa. Kun nuorin veljenikin oli syntynyt ollessani melkein 4 -vuotias, muutin Kankaanpäähän veljieni ja äitini kanssa. Isäni ja äitini olivat eronneet jo ennen syntymääni – tosin eivät virallisesti, joten he olivat vain asumuserossa. Isäni muutti Ulvilaan avovaimonsa kanssa.

<span style=""color: ">Kävin Kankaanpäässä päiväkotia ja eskaria ja vuonna 1998 menin kouluun. Muistan hyvin ensimmäisen koulupäiväni, se oli aika kamala. Äitini tuli pariksi ensimmäiseksi tunniksi luokkaani ja kun hän lähti, aloin itkeä. En olisi halunnut että äiti jättää minut outoon paikkaan aivan outojen ihmisten kanssa.

 

<span style=""color: ">Ala-aste oli aika vaikea minulle. Neljännelle luokalle asti kouluni sujui ihan kohtuullisesti, sillä sain opettajaltamme apua mm. matematiikan tehtäviin. Kun opettajamme jäi viidennen luokan kevään alussa eläkkeelle, koulu alkoi mennä huonommin. Uudella opettajalla oli aivan eri tavat ja tottumukset. Opettajamme ei oikein ymmärtänyt minua, enkä saanut enää helpotusta tehtävistä. En osannut tehtäviä, joten minulla oli usein tehtävät tekemättä. Opettajalla oli sellainen käytäntö, että neljästä merkistä yksi tunti jälki-istuntoa. Sain merkkejä ja istuin joka viikko jälki-istunnossa. Koulu painoi päälle aika raskaasti ja mikään ei enää meinannut sujua.
Kaiken huippu oli se, kun koiramme kuoli. Koira asui isäni ja hänen avovaimonsa kanssa Ulvilassa, joten en ollut nähnyt sitä pariin kuukauteen. Se oli hyvin rakas minulle, sillä isäni ja äitini olivat ostaneet sen silloin kun olivat vielä yhdessä ja sain viettää sen kanssa lapsuuteni siihen asti kun muutimme Kankaanpäähän. Jotenkin vähän masennuin ja aloin käymään ensin kuraattorilla, sitten koulupsykologilla ja lopuksi vielä terveydenhoitajalla, joka oli erikoistunut mielenterveystyöhön. Vähitellen tilanne alkoi helpottua ja jotenkin sitten pääsin ala-asteelta läpi ja menin ylä-asteelle.

 

<span style=""color: ">Kesällä taas vähän masennuin, koska isäni ja hänen avovaimonsa menivät naimisiin, enkä pystynyt millään hyväksymään sitä – enkä pysty oikein vieläkään.
Seitsemäs luokka oli suht helppo ja kaikki sujui hyvin. Innostuin uusista aineista ja lempiaineitani olivat kotitalous, kuvataide ja ruotsi. Liikunnasta en pitänyt yhtään, joten lintsasin aika paljon niiltä tunneilta. Vieläkin kävin edelleen joka toinen viikko puhumassa Tertulle.

 

<span style=""color: ">Kahdeksannella asiat alkoivat mennä vielä huonommin. Minua kiusattiin ja syrjittiin ja olin koko ajan yksin. Tunneilla asiat alkoivat tuntua vaikeilta eikä mikään oikein kiinnostanut. En osannut enkä jaksanut tehdä läksyjä, joten merkkejä tuli. Istuin aika usein taas jälki-istunnossa. Lintsasin aika paljon tunneilta ja opettajat ihmettelivät selittämättömiä poissaolojani. Kävin edelleen Tertulla, mutta enää se ei oikein tuntunut auttavan.

<span style=""color: "> Sain ehdot matematiikasta, mutta en välittänyt. En viitsinyt lukea päästäkseni läpi, joten en siis päässyt läpi. Sain kuitenkin uusia ehdot kesällä, koska opettajat ja rehtori olivat sitä mieltä, että ei ollut järkeä jättää yhden aineen takia luokalle. Puolessa välissä kesää siis uusin ehdot ja pääsin täysillä pisteillä läpi. Lukemisessa auttoi isäni sekä isäni vaimon tytär. Hän harjoitutti minulla tehtäviä, jotka opettaja oli antanut uusintakokeen harjoittelua varten.

 

<span style=""color: ">Y<span style=""color: ">hdeksäs luokka oli myös todella vaikea, mutta en sentään lintsannut enää tunneilta. Matematiikka alkoi nyt tuntua niin vaikealta, että opettaja siirsi minut Klinikkaan, pieneen erityisryhmään, jossa muillakin oppilailla oli jossakin aineessa vaikeaa. Näin pääsin matematiikasta ja kaikista muistakin aineista läpi kohtuullisesti ja vieläpä ilman merkkejä, joista joutuu istumaan jälki-istuntoa. Sain kyllä muutaman merkin, mutta niistä ei joutunut istumaan. Keväällä 2.6.07 seisoin Kankaanpään palloiluhallilla isolla lavalla todistus kädessäni tyytyväisenä siitä, että peruskoulu oli suoritettu.

 

<span style=""color: ">Olen nyt kahdeksan ja puoli vuotta harrastanut ratsastusta. Hevoset ovat olleet minulle koko elämäni, rakastan niitä. Keväällä kuitenkin minulle tuli jossain vaiheessa tunne, että tallilla käymisestä on tullut minulle vain pakkomielle. On pakko päästä tallille joka päivä, vaikka oikeastaan en edes olisi halunnut mennä. Niin sitten otin ensin viikon tauon tallista ja huomasin, että en enää kaivannut tallille. Lopetin ratsastustunneilla käymisen, enkä käynyt hoitamassa hoitohevostanikaan montaa kertaa. Hoitohevoseni oli ainut syy miksi enää kävin tallilla. Tiesin, että sitä ei hoitaisi kukaan muu kuin minä.

Kuitenkin en sitten kerinnyt kesällä montaa kertaa tallille, koska tuli muita menoja. Olin mökillä, mummulassa, isäni tykönä, kavereilla. Kävin aika paljon joka paikassa, joten unohdin ikävän hoitohevoseni luo. Ja onneksi niin, en olisi kestänyt ikävää kun tiesin, etten juuri nyt päässyt tallille.

<span style=""color: ">Poissaolo tallilta jatkui koko syksyn. Muutaman kerran kävin ratsastamassa ja hoitamassa hoitsuani, mutta siinä se. Sitten tuli muutto Tampereelle ja uusi koulu ja uudet kuviot, joten en vieläkään päässyt tallille.

 

<span style=""color: ">Opiskelu uudessa koulussa sujui hyvin koko syksyn. Sain paljon uusia kavereita ja opin jopa liikkumaan Tampereella. Aluksi pelkäsin että eksyn, koska Tampere on niin iso kaupunki ja siellä on paljon kauppoja - Kankaanpää taas on niin pieni kaupunki, että siellä ei paljon ole kauppoja joihin mennä.