Johan tätä hyväntuulisuutta ja aurinkoisuutta jo olikin ihan "riittämiin". Odottelinki jo sitä päivää koska mun mieliala muuttuu, sillä tää oli liian hyvää ollakseen totta. Kestikin jopa kuukauden, miinus ne muutamat angstipäivät välissä.. Erehdyin jo tossa yks päivä luulemaan, että oonko mä SITTENKIN päässy masennuksesta ylös - mutta onneks vaan erehdyin.

Mä oon niin väsyny. Väsyny tähän kaikkeen. Elämään. Olemaan. Ajattelemaan ees. (tässäkään kirjotuksessa ei varmaan päätä ei häntää, en kykene enää ajattelemaan.) Eiks siinä Tiktakin laulussaki sanottu, että mä oon niin väsynyt, turta ja sekaisin. Musta tuntuu just siltä. On niin turta olo. En jaksa enää, se seinä tuli nyt vastaan. Liian monta yötä valvottuna, liian monta karikkoo matkalla. Santut. Koulu. "Kaverit". Kiusaaminen. Muutto. Ja ehkä kaikista pienin, mutta ei vähäpätösin: Nooran kans meni välit poikki, toistamiseen, ainaki hetkellisesti.

Mun tekis mieli vaan itkee, oon niin väsyny. Mutta ei, itkua ei tuu. Vaikka kuinka yritän, niin ei. Itku helpottais mun oloa, tosi paljon, ainaki jollain tavalla hetken. Toissailtana kyllä itkin hetken, kun tuli Janin kans puhe koirista, ja ku sanoin, että ei Hippakaan elä ikuisesti, purskahdin itkuun. Tajusin sen samalla kun sanoin sen - tosiaan, mun oma rakas pikku kultani ei ookkaan täällä mun kanssani mun koko elämääni. Ehkä enää vaan 10 vuotta. Se on niin lyhyt aika! Annoin tulla, varttin verran tuutin täydeltä, sit se loppu. Se loppu yhtä nopeeta ku alkoki. Hetken verran nyyhkytin, mut sit se loppu. Sitä ennen en oo itkeny varmaan kuukausiin, enkä sen jälkeenkää kertaakaan. Miks mä en itke vaikka mua itkettää?! Se helpottais mun olooni jos sais surra kaikki jutut pois. Ja sureminenhan ei tunnu miltään ilman itkua. Ei meikäläisellä ainakaan.

Kuten jo totesin, tässä kirjotuksessa ei oo päätä eikä häntää. Mun piti kirjottaa mun tuntemuksista ja ajatuksista yksinkertasesti, mutta koko paska levis käsiin. Aloin erottelee asioita ja selittään niistä. Noh jatketaan nyt samalla linjalla sit...

Mä haluaisin vaan kuolla. Kuolla pois. Mikään ei enää tunnu miltään, ei kiinnosta ja tuntuu että kukaan ei ees välitä musta. Ei oo ketään kaveria näkyny lomalla täällä vaikka oon pyytäny miljoona kertaa, ei kukaan juttele ees mesessä. Tai galleriassa tai naamakirjassa tai ylipäänsä yhtään missään! Ketään ei kiinnosta mitä mä teen, mitä mä ajattelen, minne mä meen. Ketään ei varmaan ylipäänsä kiinnosta onko mua olemassa. Kukaan ei kaipaa, kukaan ei välitä. Kuole pois siis, niin on parempi.

Synttäritkin meni sit varmaan ohitte tältä erää, kun kerran 4 pv ei meille sopinu Henkan rippijuhlien takia, vuokraajalle ei 10 pv, niin siinähän sitä sit jo olikin, ei siinä oo enää mitään mieltä juhlia juhlia loppukuusta, jotka on oikeesti ollu jo alkukuusta. Ja kukaan kaveri ei ees osaa sanoo päivää millon niille sopis. Sanoo vaan että kysy muilta tai päätä itte, kerro mulle sitte niin katon pääsenkö tuleen. Seki kertoo melko paljon, että ei ne oikeesti halua edes tulla. Ei mulla mitään kavereita ole. Jos ne haluais tulla, ne luettelis liudan päiviä jolloin niille sopis, voisin ite sit pistää ne ylös ja kattoo et mahdollisimman monen listassa olis sama päivä. Mutta ei. Ne vaan sanoo et joo tuun mä, olis kiva nähä pitkästä aikaa. Ja vitut.

Oon aina yksin. Aina. Vaikka mulla olis lauma kavereita vierellä, oon silti yksin. En kuulu siihen joukkoon. Mihinkään joukkoon. Vaikka mulla olis poikaystävä, oon silti syvällä sisimmässäni aina yksin. Kukaan tähän mennessä ei oo viä saanu mua tunteen olooni siltä, että mä olisin jossain. Jonkun kanssa. Etten olis yksin. Joskus se tunne vaan hukkuu arjen pyörteisiin, enkä aina huomaa sitä että oon yksin. Mutta kun pysähdyn hetkeks kuunteleen itteeni, vaikka ihan muistakin syistä, niin se tulee sieltä. Oon yksin tässä maailmassa ajatusteni kanssa, kukaan ei pääse niihin kiinni eikä kukaan osaa auttaa mua niitten kanssa. Hetkellinen tsemppi voi auttaa hetken, mutta koska kukaan ei tajua mua, niitten sanonnatki on myös yhtä tyhjän kans. Massatuotantoo, kaikki sanoo että tsemppiä, kyllä se tästä. Ne sanoo niin koska ne ei tajua mua eikä osaa auttaa.

Angst. Vajosimpa mä alas. Mä oon nyt pohjalla taas. Syvällä, syvällä kaivon pohjalla, josta ei taas ihan heti nousta ylös. Kuka mua siinä auttais, tsemppais oikeesti mua täältä ylös, koska yksin en siihen pysty? Ei kukaan, koska ei oo ketään. Oon yksin.