Haudi hau!

Syksy on taas jo pitkällä, kyllä aika menee ihan supernopeesti... Siitä on ihan kohta vuosi kun Pihla synty!! Arki painaa välillä melkosesti, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ihan aina ei jaksais edes olla.... mutta kyllä tää tässä... Kovasti neitonen kasvaa ja kehittyy, mutta vielä ei kävellä eikä edes ryömitä tai kontata. Peruuttamalla pääsee ihan kivasti sekä kävelytuolilla. :D Istumaankin Pihla oppi vasta jokunen viikko sitten... nooh, puhua pälpättää sitten senkin edestä ;) Ei nyt mitään ymmärrettävää vielä, paitsi äiti ja iti tulee hyvinkin selvästi. <3 Viime viikolla Pihla oppi "mää-mää-äm-äm-ämmä" ja sitä onki kiva hokee sit ihan koko ajan :D Kuvia kesältä ja tästä alkusyksyltä laitan joku toinen kerta, nyt tulin vain kertomaan että edelleen hengissä ollaan vaikka hiljaista on... :D Kumma kun päivät ja viikot vaan vilisee silmissä eikä oikein mitään muka ehdi tekemään...

Kesä se vasta menikin aivan supersuper nopeeta, oltiin juhannuksen jälkeinen viikko vuokramökillä Karviassa ja oikein mitään muuta ei sitten ollakaan tehty... Koko heinäkuu meni juostessa lääkäreissä, sain nimittäin tietää mökiltä palattuamme että oon paksuna.... päivän verran keskusteltiin asiasta vaikka olinkin sen jo päättäny että en halua raskaana olla, nyt ei ole sen aika - ja sitten varailin aikoja ensin ehkäsyneuvolaan ja sitten lääkäreille. Keskeytyksen tein vihdoin 17.7 viikoilla 6+3. Olen aina ollu ehdottomasti aborttia vastaan, mutta nyt kun se osu omalle kohdalle ei siinä ollut kahta sanaa teenkö sen vai en.... Kipi olis halunnu kyllä vauvan pitää, mutta itseäni se vaan ahdisti ja ehkä ällöttikin, ei musta tuntunu lainkaan että olisin paksuna. Paitsi joka ikinen aamu puolentoista viikon ajan ennen tota keskeytystä.... Keskeytyksen tein kaikessa hiljaisuudessa kotona, me ei haluttu kertoo siitä kenellekään (paitsi mun oli salaa pakko kertoa kahdelle kaverille). Oli mulla kyllä painavampiakin syitä kuin vaan toi "en halua", nimittäin koska toi tuli hiukan yllätyksenä niin olin koko ajan ihan normaaliin tapaan vetäny tupakkia ja saunasiidereitä ja juhannuksena juhlittiinkin sekä tietysti masennuslääkitys mulla on päällä kans koko ajan, niin en luottanu siihen että syntyvä vauva olis terve enkä todellakaan halunnu ottaa sitä riskiä ettei olis. Ja lisäks vielä se, että en henkisesti koe olevani valmis uuteen raskauteen, uuteen synnytyskokemukseen enkä mihinkään siihen liittyvään. Istuessani ja odottaessani yksinäni synnärin vuodeosaston käytävällä (viikonloppusin naistentautien osasto siirtyy synnärin kanssa samaan) lääkärin kutsua palas synnytys mieleen erittäin vahvana ja pelottavana, muutama kyynelkin siinä vierähti. Tuli tunne, että en todellakaan halua palata sinne enää koskaan.

Kuitenkin, luettuani viime viikolla Vauva-lehden jutun "uskalsin sittenkin uudestaan" (tai jotain sinnepäin) juolahti mieleeni, että jos sittenkin... olishan se ihan kiva, uus pieni nyyti... Pihlalle kaveri... että ei se synnytys nyt niin paha ollut, hyvin sen kestin ilman lääkitystä, että jos nyt sanoisin heti suorilta että synnytän ilman kivunlievitystä.... Mutta entäs sitten, että jos "päätän" olla ilman, mutta tarviinkin jotain... en mä uskalla, en todellakaan! Näitä mä pyörittelen mielessäni vähän väliä... ehkä se kertoo jotain siitä että ei, mä en ole vielä valmis. En osaa päättää olenko vai enkö! 

 

nyt nukkuun taas....