Toissapäivänä piti kirjoittaa postaus otsikolla Syksyllä kaikki on toisin. Sain tekstiä tämän kirjoitusruudun verran ja sitten tökkäsi ja pyyhin kaikki pois. En viitsinyt tynkäpostaustakaan laittaa, koska ei siinä loppujen lopuksi kovin helposti löydettävissä ollut päätä taikka häntää. Niinkuin ei kyllä oikein missään muussakaan tällä hetkellä. En saa juuri mistään kiinni, en jaksa tehdä mitään enkä mennä minnekään, en puhua kenellekään. Ruoka ja uni kyllä maistuisi taas paremmin kuin aikoihin.

Viime viikolla kävin puntarilla ja vuodessa on lähtenyt 11kg, joten sen takia päätin että en anna syömishalulleni nyt valtaa. Vielä lähtee toiset 10kg, senkin päätin. Hyvin olen päätöksessäni pysynyt, en ole syönyt yhtään herkkuja. No, ei mulla kyllä nyt ole rahaakaan ostaa mitään. Tiedän kyllä että totaalikieltäytyjäksi ei kannattaisi ryhtyä, kun mahdollisuus tulee niin retkahtamisen vaara on melkoisen suuri ja silloin tulee ahmittua koko kieltäytymisajan edestä. Mutta näillä nyt mennään, kyllä sitä sitten viimeistään jouluna tulee ahmittua kuitenkin.

Mulla on viime päivät ollu tosi ahdistunu, surullinen, epätodellinen ja poissaoleva olo. Eilen tää olo mulle tuli vielä enemmän siitä, kun Tiina ilmotti lähtevänsä taas laivalle. Menee vasta ens viikolla, joten nyt mulla on viikko aikaa ressata ja surra sitä. Sanoinkin sille että olisit ollu ihan hiljaa vaan etkä olis kertonu mulle siitä reissusta mitään. Ens viikolla ei sitte olis pitäny puoleentoista päivään mitään yhteyttä, kun olis ollu siellä. Toisenkautta ajateltuna olisin varmaan ruvennu ihmetteleen että miksei mitään kuulu ja miksei se vastaa mulle ja luultavasti olisin suuttunu sille jos se olis sit sen reissun jälkeen vasta sanonu että "joo mä olin eilen laivalla." Mutta ei olisi ihan vielä tarvinnu siitä sanoo...
Oltiin eilen ajelemassa ja mä olin jo joskus varttin yli 11 silleen että mä haluan pois täältä. Yhtäkkiä alko kauheesti ahdistaa ja itkettää. En kuitenkaa sanonu Tiinalle siitä mitään ennenku vasta joskus 23.50 että voisko se viedä mut kotiin. En tunnistanu olooni enkä osannu puhua siitä vaikka Tiina olis kyllä halunnu kuunnella ja auttaa. Se kuitenkin arvas että ai mua ahdistaa ja itkettää ja sanoin että joo, ei paljon tarvita että nyt alkaisin itkee.
Reilun tunnin verran kuitenkin vielä ajeltiin, vaikka moneen kertaan pyysin että nyt haluan oikeesti kotiin. Olo ei tästä kohentunu juurikaan, mutta enää ei kuitenkaan itkettäny. Kun tultiin mun luo ja aloin sitte puhua, niin sanoin Tiinalle että onneks se ei huomannu että mulla pari kertaa oli kyyneleet silmissä ja sillon ku yritettiin puhua tästä mun olosta, tosiaan ei olis paljon tarvittu että olisin alkanu itkee.

Kuitenki saatiin sitte asioita selvitettyä, lähinnä mun päässä siis. Taisin tunnistaa syyn, mistä mun oloni johtuu. Mun elämässä ei "koskaan" tapahdu mitään hyvää/kivaa ja kaikkien muitten elämässä tapahtuu ja ne menee eteenpäin. En osaa/halua/jaksa olla niitten puolesta ilonen ja se jotenki tuntuu epäreilulta.

 

JATKAN TÄTÄ POSTAUSTA MYÖHEMMIN TÄNÄÄN.