Viimeisen viikon aikana on ollut aika masis olo raskautumattomuuden takia. Kaikki muut saa vauvoja mutta me ei. Miksi sen pitääkin olla niin vaikeaa? Tuttavapiirissä on tämän kesän aikana tulossa tai jo tullut neljä vauvaa, mutta minä en ole edes raskaana. On vaikeaa olla sukujuhlissakin, joissa on 3 naista maha pystyssä ja mistä muustakaan he juttelevat kuin raskauksistaan.

Mies yrittää parhaansa mukaan tukea ja lohduttaa sanomalla, että kyllä se meidänkin aika vielä koittaa. Hän myös tietää erittäin hyvin sen, että en haluaisi nähdä raskaana olevia naisia, ja aina kun sellainen tulee vastaan vaikka kaupungilla, hän ottaa vyötäröltäni kiinni ja silittää. No, eihän sellaista aina voi välttää, vaan asia on vain kohdattava vaikka se harmittaakin.

Puhumme vauvoista aika paljon iltaisin kotona. Suurimmaksi osaksi minä tosin valitan kun en tule raskaaksi millään, mutta on niitäkin iltoja, kun vain puhumme siitä miten elämä muuttuu ihan toisenlaiseksi jos meille tulisi vauva. Puhumme nimistä ja kummiehdokkaista. Suunnittelemme miten järjestäisimme huonekalumme uudelleen, että vauvan tavarat mahtuisivat asuntoomme. Tämä kun on kahdelle juuri sopiva, mutta etenkin vauvan sängyn sijoittamisessa tulee melko varmasti tilaongelmia.

Tilanteessamme ei siis ole tapahtunut minkäänlaista muutosta, kuten jo totesinkin. Aina se täti punapää sieltä vain tunkee kylään kerta toisensa jälkeen.