sunnuntai, 19. heinäkuu 2015

Hepskukkuu!

Heipodei piiiiiitkästä aikaa!! Onko täällä vielä joku...??? Todellakin pitkästä tauosta kertoo se, että unohdin blogini salasanan ja jouduin tilaamaan uuden ennenkuin pääsin tänne! :D

Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi jotain kunnolla kirjoittanut tänne - joten en todellakaan jaksa alkaa enkä edes muista mitä kaikkea tänä aikana on tapahtunut.

Töihin lähdin Pihlan ollessa 1v3kk ikäinen. ''Pääsin'' yksityisyrittäjäksi ryhmikseen. Ensin pidin sitä lottovoittona, kunnes totuus alkoi valjeta pikkuhiljaa.... Maaliskuusta marraskuuhun 2013 kestin sitä suoranaista helvettiä, kunnes irtisanouduin ja siitähän se vasta riemu repesi -  viimeinen kuukausi siellä vasta helvetillinen olikin! Saan sydämentykytyksiä vieläkin pelkästä paikan ajattelustakin, joten en hirveästi viitsi niitä aikoja muistella... Siellä vain ei tullut mitenkäänpäin toimeen työkavereiden eikä oikein lasten vanhempienkaan kanssa... Sitä paskanpuhumisen määrää ei voi sanoin kuvailla. Voi että mä olin helpottunut kun viimeistä kertaa vedin sen työpaikan oven perässäni kiinni!

En silti ehtinyt laakereillani levätä kuin viikon verran, sillä olin jo syksyllä aloittanut järjestelyt uuden työkaverin kanssa, jotta saisimme perustettua oman ryhmiksen tänne meille kotiin. Kaikki vaikutti taas oikein mallikkaalta ja olin niin onnellinen kun sain tehdä asiat just niinkuin itse halusin, ei tarvinnut kinata kenenkään kanssa eikä varsinkaan huutaa päinyhteen nurkan takana kun vanhemmat odottivat eteisessä joko tuoden tai hakien lapsiaan.... =) 
No, tätä onnea kesti sitten tasan 1,5 kuukautta, kunnes totesin että ei tästä tule yhtään mitään. Työkaveri sai lähteä hoitamaan omat lapsensa omaan kotiinsa. En päässyt tälläkään kertaa helpolla; voi sitä viestitulvaa, solvausta solvauksien perään viikkotolkulla eikä itsessä tietenkään mitään vikaa! ;)

Nyt olen sitten helmikuun puolestavälistä asti ollut ihan vain itsekseni hoitolasteni kanssa tässä kotona ja tosi hyvin on mennyt! Kesälomaa tällä hetkellä vietän, 3.8. palattava takaisin sorvin ääreen ja 10.8. tulee uusi hoidokkikin! =)) 

 

Palaan takasin vähän syvällisemmin tässä lähiaikoina.... 

perjantai, 28. maaliskuu 2014

R.I.P. Hippa <3

Hippa 6.1.2005-14.3.2014

koiria%2C%20kukkia%20ja%20porinpv%20avaj

Rakastakin rakkaampi koiramme on nyt poissa. Ikävä ja suru on suuri, sanoinkuvaamattoman suuri.

Jokainen päivä tuntuu niin raskaalta ja tyhjältä.

17.3.2014%20006-normal.jpg

tiistai, 26. marraskuu 2013

Siitä on kohta vuosi...

Sunnuntaina siitä on vuosi, kun pieni nyyttimme Pihla syntyi! Apua... Paljon on kaikenlaista mahtunut tähän aikaan... Välillä tuntuu, että tekisi mieli myydä tuo kakara mustalaisille kun menee hermot, mutta sitten taas toivon että voi kun se viihtyisi vielä sylissä yhtä kauan kuin pikkuvauvana. Ja toisaalta taas haluaisin, että se olis jo niin iso, että päästäisiin Muumimaailmaan ja Puuhamaahan ja kaikkiin muihin kivoihin lastentapahtumiin! :D Ja ostamaan "isojen lasten" leluja kuten legoja ja niillä sitten rakenneltais yhdessä isoja prinsessalinnoja ja kaikkea! Ja tietysti niitä tyttöjen leluja, nukkeja ja barbeja ja kampauspäitä. :P

Mutta eipä tämä vuosi aina niin kovin hyvin ole mennyt... Alkuvuodesta kun oltiin juuri muutettu tänne uuteen kämppään niin Pihla päätti kierähtää sohvalta alas - sitä ennen ei ollut vielä kertaakaan edes hievahtanut. Ja muahan vaivas ihan sairaasti se synnytys koko kevään. Heinäkuussa jouduin tekeen raskaudenkeskeytyksen. Syksyllä meidän pesukone kärähti ja tänne pamahti lasut seuraavalla viikolla... niiden kans sit jouduttiin tahiin muutamia kertoja mut luojan kiitos päästiin niistä eroon. Ei sen enempää siitä sitten.... Muutoinkin tää syksy on menny aika vaihtelevissa tunnelmissa, oon yrittäny itteeni tsempata kun on vielä pitkä pimee talvi edessä mutta eipä se ole oikein tuottanu tulosta... Välillä on hyviä päiviä mutta useimmiten oon niin rättipoikkiväsyny et ihan valmis lataamoon olis... Pihlan hoidan kun on pakko, mutta muuta en sitte jaksakaan. Ja tietysti poden huonoo omaatuntoo siitä kun en jaksa olla sellanen ku oikeesti haluaisin olla. Enää nyt ei ihan niin huonosti mene, mutta tossa reilu kuukausi sitte olin niin loppu etten jaksanu edes kuunnella Pihlan kitinöitä lainkaan. Nostin kädet korville joka kerta kun se inahtikin ja sihahdin heti että "oo hiljaa!" En huutanu, mutta korotin ääntäni, niin että Pihla sit tosiaan oli hiljaa. Ja musta se tuntu ihan hirveeltä! Inhosin itteeni samantien sen jälkeen ja otin Pihlan syliini pitkäks aikaa, silittelin ja halin. Onneks toi vaihe meni ohi sit kun saatiin neiti yhtenä viikonloppuna yökylään mummolaan ja sain ihan vaan kaiken ajan ittelleni. 
Viikonloput nukuin ja nukun aika pitkälti vieläkin. Kipi herää Pihlan kanssa aamulla ja mä saatan nousta siinä kahdentoista pintaan, joskus myöhemminkin.

 

JATKAN MYÖHEMMIN......

tiistai, 24. syyskuu 2013

linjoilla taas...

Haudi hau!

Syksy on taas jo pitkällä, kyllä aika menee ihan supernopeesti... Siitä on ihan kohta vuosi kun Pihla synty!! Arki painaa välillä melkosesti, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ihan aina ei jaksais edes olla.... mutta kyllä tää tässä... Kovasti neitonen kasvaa ja kehittyy, mutta vielä ei kävellä eikä edes ryömitä tai kontata. Peruuttamalla pääsee ihan kivasti sekä kävelytuolilla. :D Istumaankin Pihla oppi vasta jokunen viikko sitten... nooh, puhua pälpättää sitten senkin edestä ;) Ei nyt mitään ymmärrettävää vielä, paitsi äiti ja iti tulee hyvinkin selvästi. <3 Viime viikolla Pihla oppi "mää-mää-äm-äm-ämmä" ja sitä onki kiva hokee sit ihan koko ajan :D Kuvia kesältä ja tästä alkusyksyltä laitan joku toinen kerta, nyt tulin vain kertomaan että edelleen hengissä ollaan vaikka hiljaista on... :D Kumma kun päivät ja viikot vaan vilisee silmissä eikä oikein mitään muka ehdi tekemään...

Kesä se vasta menikin aivan supersuper nopeeta, oltiin juhannuksen jälkeinen viikko vuokramökillä Karviassa ja oikein mitään muuta ei sitten ollakaan tehty... Koko heinäkuu meni juostessa lääkäreissä, sain nimittäin tietää mökiltä palattuamme että oon paksuna.... päivän verran keskusteltiin asiasta vaikka olinkin sen jo päättäny että en halua raskaana olla, nyt ei ole sen aika - ja sitten varailin aikoja ensin ehkäsyneuvolaan ja sitten lääkäreille. Keskeytyksen tein vihdoin 17.7 viikoilla 6+3. Olen aina ollu ehdottomasti aborttia vastaan, mutta nyt kun se osu omalle kohdalle ei siinä ollut kahta sanaa teenkö sen vai en.... Kipi olis halunnu kyllä vauvan pitää, mutta itseäni se vaan ahdisti ja ehkä ällöttikin, ei musta tuntunu lainkaan että olisin paksuna. Paitsi joka ikinen aamu puolentoista viikon ajan ennen tota keskeytystä.... Keskeytyksen tein kaikessa hiljaisuudessa kotona, me ei haluttu kertoo siitä kenellekään (paitsi mun oli salaa pakko kertoa kahdelle kaverille). Oli mulla kyllä painavampiakin syitä kuin vaan toi "en halua", nimittäin koska toi tuli hiukan yllätyksenä niin olin koko ajan ihan normaaliin tapaan vetäny tupakkia ja saunasiidereitä ja juhannuksena juhlittiinkin sekä tietysti masennuslääkitys mulla on päällä kans koko ajan, niin en luottanu siihen että syntyvä vauva olis terve enkä todellakaan halunnu ottaa sitä riskiä ettei olis. Ja lisäks vielä se, että en henkisesti koe olevani valmis uuteen raskauteen, uuteen synnytyskokemukseen enkä mihinkään siihen liittyvään. Istuessani ja odottaessani yksinäni synnärin vuodeosaston käytävällä (viikonloppusin naistentautien osasto siirtyy synnärin kanssa samaan) lääkärin kutsua palas synnytys mieleen erittäin vahvana ja pelottavana, muutama kyynelkin siinä vierähti. Tuli tunne, että en todellakaan halua palata sinne enää koskaan.

Kuitenkin, luettuani viime viikolla Vauva-lehden jutun "uskalsin sittenkin uudestaan" (tai jotain sinnepäin) juolahti mieleeni, että jos sittenkin... olishan se ihan kiva, uus pieni nyyti... Pihlalle kaveri... että ei se synnytys nyt niin paha ollut, hyvin sen kestin ilman lääkitystä, että jos nyt sanoisin heti suorilta että synnytän ilman kivunlievitystä.... Mutta entäs sitten, että jos "päätän" olla ilman, mutta tarviinkin jotain... en mä uskalla, en todellakaan! Näitä mä pyörittelen mielessäni vähän väliä... ehkä se kertoo jotain siitä että ei, mä en ole vielä valmis. En osaa päättää olenko vai enkö! 

 

nyt nukkuun taas....

lauantai, 22. kesäkuu 2013

Hyvää jussia!!

Jaaha. Niin se on taas yksi puoli vuotta elämästä vierähtänyt ja niin vauhdilla ettei tosikaan! :DD Kaikenlaista sitä on ollut ja tapahtunut, niin hyvää kuin huonoakin.... Ajattelin tässä nyt tehdä pikakelauksen puolenvuoden takaisesta tähän päivään. =)) Maratoonia pukkaa siis ;)

 

Pihla siis syntyi lauantaina 1.12.12 klo 18.18. Mulla oli perjantaina ihan normi neuvolakäynti aamulla ja kaikki piti olla hyvin. Ylihuolehtivainen neukku kuitenkin laittoi mut verikokeisiin ja käymään äitipolilla koska verenpaineet oli korvissa ja virtsassa heikko plussa. No verikokeissa käytiin ja äitipolilla ultrassa ja käyrillä. Tyhmä lääkärisetä oli sitä mieltä että otetaan osastolle seurantaan, pääsen kotiin jos verenpaine laskee. No paskat se mitään laske kun oon ihan paniikissa että tän ei pitäny mennä näin enkä mä halua todellakaan nyt jo sairaalaan (olin "varautunu" siihen että maanantaina synnytän koska sillon oli laskettu). Iltaan asti sielä osastolla sitte makailin Kipi seuranani ja tukenani, varmaan tunnin välein sain sellasen paniikki-itkukohtauksen, vaikka olis pitäny yrittää ottaa iisisti ja saada verenpaine laskemaan. Iltaysiltä pyysin taas paniikissa itkien lupaa saada mennä vielä yöks kotiin, kun päivällä sanottiin että otetaan vaan seurantaan eikä koko päivänä oltu mainittu että mun pitäis jäädä sinne yöksi. Sain sit luvan lähtee mutta aamulla pitäis tulla seittemältä takasin.
Oltiin puoli kahdeksalta aamulla takas sairaalassa, mutta hoitajia ei näkyny eikä kuulunu ennen puol kymmentä ja sillonkin ne tuli vaan kytkeen mut takas käyrille ja sano että menisin  kymmeneltä käymään lääkärillä. Ei muutaku paniikki iski takas päälle, mä tiesin että mikä mua odottais.... Pyysin että ei käynnistettäis vaan haluan leikkauksen (oltiin tästä Kipin kanssa kotona puhuttu aiemmin sillä viikolla että mä en kertakaikkiaan pääse mun synnytyspelostani yli), mutta lääkärit oli sitä mieltä että ei siitä käynnistyksestä haittaakaan ole, katellaan muutama tunti ja saan vielä leikkauksen myöhemmin jos haluan.
Yhdeltä alko kunnolla tuntee että mahassa tuntu joltain ja siitä ne supparit pikkuhiljaa koveni mutta ei siis todellakaan kivuliaita ollu. Puol kahdelta tuli lääkäri kattomaan ja laitto uuden pillerin kohdunsuulle, sit se tuli vielä uudestaan kattoon puolen tunnin päästä ja sit lähdettiinki synnärin puolelle.
Minä aivan paniikissa, en ikinä ole ollu niin paniikissa ku silloin, Kipi ja kätilöt yritti rauhotella mutta mikään ei auttanu, piti vaan itte yrittää vetää henkee ja rauhottua, no ei se hirveesti onnistunu. Varmaan vartin välein tuli paniikki-itku.
Siinä kolmen korvilla tuli lääkäri kattoon ja sano että pitäis varmaan puhkasta kalvot että alkaa etenee. Samalla laitettiin pinni vauvan päähän ja mulle tippaletku käteen. Mulle ei selitetty missään vaiheessa mitään kunnolla että miks tehdään näin tai näin vaikka vauvan ja kaiken piti olla ihan kunnossa. Vaikka kysyin ja kysyin että mitä teette ja miksi, onko vauvalla nyt oikeesti kaikki hyvin jos on noin kova kiire, miks pitää olla noin kiire, kyllä se sieltä tulee omaan tahtiinsa. En saanu kunnollisia vastauksia mihinkään ja siitä jäi erittäin paha mieli! :(( 
Neljältä kätilö laitto tippaa tippumaan reippaamin, vauvalla ei ollu edelleenkään mitään hätää. Ainoostaan kerran se sano mulle kun itkin taas ihan kauheesti että rauhotu, vauvan sydänäänet heikkenee joka kerta kun panikoit. Suurimman osan aikaa se kätilö oli kuitenki pois huoneesta koska mulla ei ollu kipuja ja juttelin vaan Kipin kanssa. Vähän ennen viittä tutkittiin, olin väljästi 4 senttiä auki. Sit viideltä alko Kipille tulla niin nälkä että se lähti käymään syömässä. Samoihin aikoihin mulla alko supparit koveneen sen verran että pyysin ilokaasua avuksi. Kipi tuli takas saliin joskus vähän ennen kuutta ja mä olin siinä vaiheessa jo tosi kipee, pyysin Kipiä hieromaan mun alaselkää mutta se sattu niin paljon että pyysin lopettaan saman tien. Tutkittiin taas ja edelleen neljä senttiä auki. Kärvistelin sängyllä vielä hetken mut sit päätin että nyt on pakko päästä piikkikammosta eroon ja alkaa saada jotain helpotusta tähän kipuun. Anestesialääkäri tulikin paikalle ehkä 10 min päästä ja alko laitteleen piikkejä valmiiksi. Oltiin Kipin kanssa kotona puhuttu että jos mä joudun puudutuksen ottamaan niin haluan sit spinaalin enkä epiduraalia, ja sen täytyy pitää mun puolia jos en ite pysty sanomaan mitä haluan. Kuulin vaan kun kätilö puhu epiduraalista ja jos olisin pystyny niin olisin huutanu että "EIKÄ, väärä piikki!" Toivoin että Kipi olis muistanu mitä kotona puhuttiin mutta eihän se avannu suutaan lainkaan ja ite en saanu sanaakaan suustani.  No, selkä oli pesty ja mua pyydettiin hilaamaan itteeni sängyn reunalle ja musta tuntu että tipahdan reunalta ihan justiinsa jos liikun vielä sentinkin. En tiedä mitä siinä vielä sit kuhnailtiin mutta onneks niin, sillä sit mua alko yhtäkkiä ponnistuttaa eikä piikkiä laitettukaan. Ite en sitä edes tajunnu et mikä toi uus hullu tunne nyt on, mutta kun kätilö huomas että "kouristan" itteeni suoraks siitä mykkyrästä niin se pyysi kääntyyn takas selälleen ja totes että muahan ponnistuttaa. Olin alle puolessa tunnissa viime tutkimisesta täysin auki ja sittenhän alettiinki ponnistaa. Mua sattu aivan helvetisti mutta sitäki enemmän mua vaan pelotti se ponnistus ja hoin mielessäni että en uskalla ponnistaa etten vaan repee. :D Kätilö hoputti ponnistaan mutta jossain välissä sit sanoin ääneenki että en voi, repee repee :DD Ja se ponnistaminen oli muuten erittäin vaikeeta, en mä mitään supistuksia tuntenu että olisin voinu niitten mukaan ponnistaa. Tai olin jotenki lukemani perusteella kuvitellu että tunnen ne, tyyliin "noni, nyt, ponnistan" :DD Piti sit vaan ihan "summissa" yrittää tunkee vauvaa pihalle. :D Ja tulihan se sit sieltä, tosiaan klo 18.18 tyttö sit synty. <3
Kipi katkas napanuoran ja sit sain tytön sekunniks syliini mut sanoin et en haluu. Ja se siitä otettiinkin sit pois kun tyttö piti viedä lämmittelemään kaappiin. Parikymmentä minuuttia Kipi oli tytön luona toisaalla kun mua kursittiin (ihan muutama tikki vaan) ja tuli sitten takas saliin tyttö sylissään. Mä sain tytön taas syliini ja annoin sille tissiä, ei se sitä vielä montaa minuuttia imeny ja annoin sen takas Kipille. Sanoin et en mä halua sitä syliini ennen ku se on pesty. Kävin ite pesulla ja oli hyvin hutera olo, melkein meinasin pyörtyä sinne suihkuun ja tuli jo vähän epätodellinen olo kun kätilö oliki hävinny sillä välin hakeen mulle puhtaita vaatteita. Luulin siis että se odottaa siinä kopin ulkopuolella :D
Lähdettiin osastolle puol ysiltä ja Kipi lähti kotiin nukkumaan melko pian sen jälkeen vaik en olis halunnu vielä ja kätilötki sano että isä saa viel hetken olla meidän luona jos haluaa.

Noo, se siitä :DD Ensinhän sanoin että en halua tota synnytyskertomustani kirjottaa, mutta itelleni "terapiaksi" kirjotin nyt kuitenkin. Mulle jäi meinaan tosta niin pahat traumat että kaks viikkoo kotiutumisen jälkeen näin synnytyksestä painajaisia n. kuukauden. Ja toisinaan näen edelleen ja arvon itteni kanssa joka päivä että haluanko tai siis USKALLANKO tehdä lisää lapsia vai en. Tällä hetkellä olen edelleen sillä kannalla että haluan mutta en uskalla. Sehän meni siis hyvin, kaikki hoki kokoajan kuinka valtavan hienosti pärjäsin ja ensisynnyttäjäks oikein erinomasesti, ilman kivunlievityksiä, erittäin nopeesti ja ilman repeämiä. Joo niin kai. Mutta juuri siitä syystä mä en tiedä uskallanko, koska se kävi niin nopeesti, mulle ei selitetty yhtään mitään, enkä ehtiny saamaan mitään piikkejä niin en päässy piikkikammostani. Ja koska ens kerralla ei taas voi tietää mitä tapahtuu, miten nopeesti ja miten se menee, jos tarviinki jonku piikin, niin en tiedä uskallanko ottaa. Se olis nyt tarvinnu ehtiä kokee niin vois olla helpompi päättää uskallanko vai en.

 

Aika kotona meni muuten ihan hyvin, mutta yöt oli tosi raskaita koska Pihla ei nukkunu lainkaan. Valvoin varmaan koko sen joulukuun sen kans yöllä kahteen-kolmeen, joskus neljäänkin asti ennen kuin sain sen ekaa kertaa nukahtaan. Kipi oli lomalla kyllä mutta se meni nukkuun jo 11-12 ja jätti vauvanhoidon mulle. Toisinaan otti neidin sit aamulla mun vierestä että sain nukkua sit siinä 10-13 välillä, mutta ei todellakaan joka aamu. Olin siis erittäin väsyny silloin.
Kuvia otettiin ekoista päivistä vähän joka tilanteesta aika paljon, mutta pikkuhiljaa se väheni, sit yhtäkkiä meni monta viikkoo kun ei muistettu ottaa yhtään kuvaa. :D
Neiti söi paljon ja kasvo reippaasti, en nyt enää muista mittoja minkäkokonen oli millonkin enkä jaksa niitä neuvolakortista lunttailla, mutta sen mä tiedän että neiti söi ku hevonen eikä sille meinannu riittää mikään :DD 
Ekaa kertaa käytiin pikapikaa vaunuilemassa kun neiti oli vähän reilu kaksviikkonen, siitähän mulla on jo täällä kuvakin....
Uutena vuotena vietiin tyttö ekaa kertaa yöks hoitoon mummolaan että päästiin Kipin kanssa juhlistaan vuoden vaihtumista. No ihan perseelleen sekin meni erinäisistä syistä mutta ei ainakaan vähiten siitä että mä jouduin oleen lähes selvinpäin koska Kipi oli ihan nahat....

Joulu meni hyvin, oltiin suurin osa ajasta Kipin porukoilla kun sinne kutsuttiin. Mutta ei se tuntunu niin joululta olla siellä kuin oltais oltu mummulassa. Kipin äitillä on toisinaan ihan eri käsitykset/tavat joistain asioista kun meillä.... Ensinnäkin mun mielestä jouluna kuuluu valmistaa kaikki ruuat itte, ei ostaa kaupasta. No Kipin äitipä oli italiansalaatista lähtien ostanu lähes kaikki kaupasta, salaatin oli sekottanu itte tuoreista, lihapullat pyöritelly ja perunat keittäny. Se ei mun mielestä vastaa ihan sitä mielikuvaa, kun on monta päivää valmistellu jouluateriaa ja kauhee stressi ollu päällä ja sit saa aattona istua perheen kanssa valmiiseen pöytään ja huokasta helpotuksesta. Ei mun mielestä ihan kuulu.... Ja sit odotellaan monta tuntia että muut saa astiat ja ruuat korjattua pois, ajetaan pikkulapset ulos pulkkaileen että saadaan salaa raahattua lahjat kellarista kuusen alle. Sit jaetaan lahjat ja hetken ihastellaan niitä, mut sit se oli niinku vaan siinä. Sen jälkeen ilta muuttuu ihan normi illaks, Kipin äiti lähtee yövuoroon töihin, Kipin sisko vetäytyy yläkertaan poikaystävänsä kans, Kipin isä lähtee koiran kans lenkille..... pikkupojat hosuu ja riehuu lelujensa kans ympäri kämppää enkä mä jaksais kuunnella niitä yhtään. En muutenkaan, mutta tuolloin ihan väsyneenä vielä vähemmän. Pikkuhiljaa meki siitä sit tehtiin lähtöö kotiopäin.... Se pienoinenki jouluntunnelma oli poispyyhitty tosta noin vaan.

Pikkuhiljaa alko arki helpottaa kun neiti kasvo, mutta ei se vieläkään mitään helppoo ollu ja varsinki kun Kipi palas sit vuodenvaihteen jälkeen kokonaan takas töihin. Oltiin kaksin kotona ja aika taistelua ja selviytymistäki se toisinaan oli. Edelleen ihan rättipoikki.

13.1.13 oli tytön nimiäiset ja sillon se sai nimekseen jo kertaalleen täällä julkaistun nimen Pihla Fanni Alexandra. :) Nimiäiset meni yllättävän hyvin, yritin sinne sit keksiä hiukan jotain ohjelmaa vaikka netistä olikin tosi niukasti tietoo saatavilla. Mitkään "ihan peruskahvittelut ilman sen suurempia tekemisiä" tai "ihan nää perinteiset nimileikit" ei paljoa auttanut, koska tosiaan olisin kaivannu sitä tietoo ja nuokin olis voinu selvittää edes vähän paremmin. No sit päätin että mä ainakin selvitän kaikki mitä tapahtu mahdollisimman selkeesti ja kokonaan, koska jotain muutakin voi ärsyttää se ettei oo kunnollista tietoo saatavilla kun sitä tarvis. Nimiäisetkään kun ei oo silleen mikään kovin yleinen juttu vielä, jokaisella ne on erilaiset eikä niihin ole mitään tiettyä kaavaa minkä mukaan ne etenee toisin ku ristiäiset. Mutta joo, sen selvityksen laitan ihan omaan postaukseen omalle paikalleen sit joskus....

 

Kämppä alko kevättalvella käymään meille kaikille vähän pieneks ja pikkuhiljaa alettiin miettiin muuttamista isompaan. Sit yhtäkkiä äiti linkkas mulle facebookista kaverinsa äitin vuokraaman kämpän ja me lähdettiin kattoon sitä heti seuraavana päivänä. Sovittiin että otetaan se jos saadaan raha-asiat järjestykseen ja saatiinhan ne. Vuokrasoppari tehtiin helmikuun puolessavälissä alkamaan maaliskuun alusta, mutta me saatiin avaimet sillon sopparia kirjotettaessa ja saatiin alkaa rahdata kamojamme vaikka samantien. Kiire tuli, mutta puolessatoista (1½) viikossa saatiin kun saatiinkin vanha kämppä tyhjäksi ja kaikki kamat tänne uuteen. Vieläkään ne ei ole läheskään kaikki paikallaan, nyt kun saatiin kokonainen yks huone lisää, josta tulee aikanaan Pihlan makkari, on edelleen täynnä erinäisiä pahvilaatikoita niin ettei sekaan mahdu :DD Kyllä ne siitä vielä joskus..... :P Vanha kämppä oli siis rivarikaksio, tämä uus on nyt kerrostalokolmio. Maantasalla oleva kerros, en todellakaan muuten olis tänne muuttanu jos ei olis ollu maantasalla. Ihan jo senkään takia että Pilvistä ei tule enää koskaan sisäkissaa mutta myöskään sen takia että mä en todellakaan ala hissittömässä talossa raahaan lasta kantokoppineen vaunuineen ja ruokakassien kera yksiäkään rappusia ylös. Kerrostalot ei muutenkaan ole yhtään mun juttuni, mutta täällä sitä nyt vaan ollaan..... "maaseudulla" kaikessa rauhassa. Onneks bussit kulkee tunnin välein sivistyksen pariin ;D

Kevät on menny todella vaihtelevasti, välillä menee hyvin mutta välillä erittäinkin huonosti. Pääasiassa huonosti. Ilmeisesti sain synnytyksenjälkeisen masennuksen, tai minkä vaan mutta masennuksen kuitenkin ja useimmiten olen erittäin väsyny ja uupunu eikä jaksa kiinnostaa mikään. Pihlan hoidan kun on pakko, mutta mitään muuta en useinkaan jaksa. Sit kun Kipi tulee töistä, lykkään neidin sille ja huokasen helpotuksesta - huh, taas on selvitty yhdestä päivästä. Vaikka Pihlan hoito onkin koko kevään ollu sinänsä tosi helppoa, arki sujuu suht rutiinilla ja ilman sen suurempia vaikeuksia, olen mä joka ilta niin poikki etten jaksa varvastanikaan liikauttaa. Nukuttua en silti saa juuri lainkaan vaikka olisin kuinka poikki, olen nostanu Melatoniini lääkitystänikin mutta ei sillä ollu mitään vaikutusta (saan unta ehkä 02-03.30 välillä, herään tunnin-parin tunnin välein). Ja ei siis sen takia ettei Pihla nukkuis, se nukkuu erittäinki hyvin nyt, ensin nukku n. 23.30-11, sit vähitellen on nyt siirtyny siihen että nukahtaa yöunille viimeistään klo 22 ja herää aamulla klo 8-10. Ja jos herää ennen tota kymmentä, otan viereeni ja annan pullon suuhun ja saan hyvin lisäaikaa nukkua vielä pari tuntia (siis tottakai Pihlakin nukkuu). Mutta on vaatinu erittäin suuria ponnistuksia että olen saanu itteni ylös esim. Pihlan neuvolakäyntejä varten tai sitten kun ollaan käyty äiti-vauvajumpassa ja perhekerhossa muutama kerta viikossa. Ja jos olenkin jaksanu aamulla nousta, niin niinä päivinä on tarvinnu mennä päikkäreille viimeistään kahdelta. Onneks Pihla nykyään nukkuu useat päikkärit päivässä. :)

Että sellasta..... Ehkä palailen näihin nykypäivien tapahtumiin vielä paremmin tässä taas joskus.... ennen kun on menny taas puoli vuotta! :DD

 

(Pihlan mitat puolvuotisneukussa 28.5: paino 8050g ja 69,4cm, pipo 44cm. Paino alakäyrällä koska aloin syöttää itetehtyjä soseita vasta just kun oli puol vuotta täynnä. Vellejä kyllä sai sitä ennen mutta ei ne nosta painoa tarpeeksi. Mutta ei mitään hätää kun sen kuitenkin tietää varmasti mistä alhainen paino johtuu, jos ei tietäis niin olis tarkkailun paikka. Soseita lisäten - ja ollaan nyt syötykin päivittäin. :) Näistä joku toinen päivä! :) )