Oli Santus silti hyviäki puolia ja opin siltä aika paljo kaikkee. En olis täs nyt, jos Santtua ei ois ollu. Santtu oli kuitenki niin huomaavainen, avulias ja kiltti, paapo mua ja huolehti kaikesta. Teki pienistä hetkistä ikimuistosia, en mä vaan olis osannu. Olsin jättäny ne sellasiks ku oli eikä niistä sitte olis tullu yhtä hienoja. En mä olis varmaa ikinä keksiny lähtee keskellä yötä kävelee kuutamon valos  rannalle tai jotain sellasta, mut mähän ny oonki vaa tälläne tavallinen ja tylsä. Ja opin siltä kuinka kuljetaa Tampereella, se opetti mut syömää kasvisruokaa ja muutenki opin yhtä ja toista elämästä yleensä. -Ja naisista. 
 
  
Opin ettei kannata jättää omia mielipiteitään, tunteita ja tuntemuksia, ajatuksia ja toiveita sanomatta vaan siksi, ettei muka pidä niitä tärkeinä, sillä ne ovat. Eikä siksi, että pelkää toisen loukkaantuvan. Jos niin käy, hän on ääliö. Ei kukaan voi tunteilleen mitään, eikä niistä siksi voi kiistellä, se on aivan turhaa. Eivät tunteet ja ajatukset puhumalla tai riidoillakaan miksikään muutu. Itseään voi kyllä huijata sanomalla itselleen että pitää jostakin, mutta se on aivan turhaa, jos ei oikeasti näin ole. Voi sanoa toiselle, että kaikki on aivan hyvin, mutta jos niin ei oikeasti ole, toinen huomaa sen kyllä hyvin nopeasti eleistäsi, liikkeistäsi, silmistäsi, olemuksestasi ja puheistasi. Jos yleensä olet hyvin puhelias ja iloinen, sen huomaa nopeasti jos olet allapäin. Silloin on turha yrittää kiistää mietteitään, sillä sinä tiedät - ja tasan hänkin tietää, että valehtelet. Pahinta, mitä toiselle voi tehdä, on valehtelu. Parisuhteen ei kannata eikä se voi perustua valheelle, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Jossain vaiheessa se loppuu joka tapauksessa, sinä päätät missä vaiheessa se kannattaa tehdä. Puolen vuoden "harhasuhteessa" eläneenä tiedän, että se kannattaa tehdä ajoissa. Ei kannata jättää sanoja sanomatta siksi, että pelkää menettävänsä toisen. Jos ja kun suhde on kestävä, se kestää kyllä pienen, mutta hyvin tärkeän kritiikin. Ellei näin ole, suhde ei siis ole kestävä. Kannattaa miettiä tässä vaiheessa, alkaako juttua parantaa vai antaako toisen mennä. Päätös ei varmasti ole helppo, mutta se kannattaa tehdä. Mielipaha menee ajan kanssa ohi - sekään ei ole syy jatkaa tyhjää suhdetta, josta on ilo, valo, lämpö ja läheisyys kadonnut ajat sitten. Hetken maailma voi näyttää synkältä, mutta kyllä se siitä. Löydät varmasti uuden ja paremman kumppanin jonkin ajan päästä. Et samanlaista, yhtä hyvää, huonoa tai parasta, mutta erilaisen, hyvän, mukavan ja erilailla parhaan.
Kaikilla parisuhteilla on omat hyvät ja huonot hetkensä, ne tulevat ja menevät, jotkin muistetaan hetken, jotkut painuvat mieleen ainiaan ja jotkut taas unohtuvat hetkessä. Se, onko se hyvä vai huono asia, sen päättää jokainen itse. Mutta kaikkia asioita ei voi eikä kannata muistaa koko elämäänsä, etenkin surusta on jossain vaiheessa osattava vain päästää irti ja jatkaa elämäänsä. Se voi viedä - ja yleensä viekin aikaa, mutta kun aika on kypsä on annettava sen tehdä tehtävänsä. Sitä ei voi jouduttaa tai hidastaa, siinäkin vain huijaa itseään.
 
  Jos on huijannut itseään pitkän aikaa, siitä on vaikea päästä eroon. Vaikeampaa eroon pääsemisestä tekee se, jos on samalla asialla huijannut läheisiäänkin ja jopa suurennellut tai muokannut asiaa. silloin joutuisi selittämään virheensä muillekin siinä pelossa, että menettää heidät. Silloinkin ystävyys-, tuttavuus- tai perhesuhteita koetellaan oikein todenteolla. Tässäkin pitäisi olla niin, että jos läheisesi oikeasti pitävät ja välittävät sinusta, he antavat pienet ja suuremmatkin töppisi anteeksi. Kuitenkaan kaikkeen ei tarvitse eikä kuulukaan suostua. Missä sitten kulkee raja? Milloin voi sanoa toiselle, että tämä on ohi nyt. Lopullisesti. Jokaisella on oikeus päättää itse rajansa, mutta liian helposti luovuttava tai itsensä "tappiin asti" vievä on myöskin pelkkä idiootti. Liian helposti luovuttava ei tajua mitä menettää, mutta loppuun asti sinnittelevä ei osaa sanoa RIITTÄÄ ja palaa loppuun ja kuluttaa voimansa. Pohjalta ei ole helppo nousta, jos ei ole läheisten tukea, vankkaa ihmissuhdetta meneillään tai ammattiapua. Toisaalta, ainakin jos kahta viimeisintä olisi, tuskin olisi pohjalla.
  Itselläni rajat ovat teoriassa hyvinkin selvät ja tiukatkin, mutta kokemuksesta tiedän, tiedän että niiden toteuttaminen käytännössä on aivan toinen juttu. Olen asettanut mieleeni rajat tiettyyn pisteeseen asti ja yrittänyt noudattaa niitä, mutta toisin kävi. En siedä valehtelua, pettämistä enkä liioin pidä mustasukkaisuudestakaan, mutta olenkin itse kauhea mustis. Haluan, että minulle ollaan rehellisiä ja kerrotaan omat mielipiteet, ajatukset ja tuntemukset, mutta taaskaan en noudattanut sääntöäni täysin itse. Jätin asioita kertomatta, tuntemuksia tuntematta ja sanomatta ja kun ne loppusuoralla paljastuivat, tiesin, että peli oli pelattu. Pallo osui jälleen kerran omaan nilkkaan. Yritin pitää suhdettamme yllä lahjoilla ja yllätyksillä, kauniilla sanoilla ja läheisyydellä ja hellyydellä. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä se ei ollut sitä, mitä suhteemme tarvitsi - ja ennen kaikkea kumppanini kaipasi. Se ja hän olisi tarvinnut aivan toisia asioita, kuten toisen tarpeet huomioon ottamista - tai otin, mutta vääriä asioita. Hän tarvitsi tilaa ja rauhaa itselleen, kavereilleen ja muille omille jutuilleen. Olin niin kiinni hänessä, en osannut päästää hetkeksikään irti, sillä pelkäsin menettäväni hänet. En osannut luottaa. Hän halusi yhden illan viikosta itselleen ja kavereilleen, mutta tyhmyyttäni, silkkaa idioottimaisuuttani riistin sen häneltä. Oliko se muka liikaa vaadittu?! Yksi ilta viikosta? Silloin se oli. Viikonloppuisinkin hän oli minun, vaikka emme nähneetkään. Pyysin, joskus vaadinkin, häntä istumaan tietokoneelle meseen kanssani. Onneksi hän osasi parin tunnin päästä sanoa "heippa". Sen jälkeen pommitin taas tekstiviesteillä. Hän ei siis saanut olla hetkeäkään rauhassa, mennä minnekään ilman minua.  Alussa oli niin, että tiistaisin emme nähneet ollenkaan, sillä hän oli töistä tultuaan tosi väsynyt ja halusi vain olla yksin. Ja hän myös kielsi minua olla tekstailematta tai soittamatta klo 17 ja 20.30 välillä (työaikanaan). Aluksi se toimi, mutta sitten alkoi lipsua. Hänen töistä päästyään aloin taas mankua päästä hänen luokseen yöksi. En osannut olla ilman häntä enkä nukkua yksin omassa sängyssäni.

Jälkeenpäin minua kaduttaa ja syvästi. En varmasti itse olisi jaksanut moista. Mutta tajusin sen liian myöhään. Tai itseasiassa vasta nyt. Olemme olleet yli puoli vuotta erillämme, ei asialle enää mitään ole tehtävissä. Tosin ei ollut silloinkaan - tai ehkä, jos olisin tajunnut nämä asiat , korjannut tilanteen ja tuottanut hänellekin mielihyvää. Mutta enää ei jossittelu tai jälkiviisaus auta. Mennyt on mennyttä, huominen on tulevaisuus. Nyt yritän keskittyä uusimpaan tuttavuuteeni - mutta varon tukahduttamasta häntäkin heti alkuunsa. Kenties se on hän, kenties löydän vielä joku muu päivä sen oikean. Sen, joka kääntää katseeni heti, tunnen syvällä sisälläni heti että HÄN se on. (Janne teit sen jo ;>)