Kattelin tässä kotikoneelta vanhoja kuvia ja poistelinki niitä ihan ronskilla kädellä, ku äitee on alkanu valittaan että se kone on ihan sökö kun siel on niin paljon tavaraa ja että pitäis poistella kuvia ja musiikkeja tai sit laittaa cd:lle. Mä poistan ensin kaikki turhat ja laitan sitte sinne cd:lle.

No, silmiin osu kuvakansio, jossa on kuvia mun suupielistä sen ratsastustapaturman jälkeen. Ei ollu häävejä.... Tajusin, että siitähän tulee ens viikolla keskiviikkona tasan vuosi ku tipuin. Nopeeta on aika menny! Ja itestä tuntuu ettei siitä oo kauaakaan ku sielä Vihdissä Tiialla olin.

Ilmeisesti myös mun mieli tai muisti tai mikälie on alkanu tiedostaan/muistaan sen tapahtuman, että "kohta se tulee taas". Oon nimittäin jo vähän aikaa nähny siitä ratsastuslenkistä painajaisia. En joka yö, mutta ehkä joka toinen. En kylläkään muista siitä aamulla paljookaan, vaan sen että sitä oon unissani läpi käyny. Myös muut painajaiset on alkanu lisääntyy, lähes joka yö näen jotain.

Jokin aika sitte Noora lähetti mulle mesessä linkin videoon, jossa kaks ukkoo käveli sillalle naureskellen koira sylissään ja kun ne oli päässy sen sillan puoleenväliin, se toinen ukko, jolla koira oli sylissä, tiputti sen koiran sen sillan kaiteen yli maahan. Ja sitte näytettiin ku se koira makas siä maas. Matkaa on vaikee arvioida, mut ainakin 10 metriä se oli! Koira jäi eloon, mutta millä vammoilla... Sielä se makas maassa ja katto ylös ja heilutti vaisusti häntäänsä. Aivan hirvee video, siis aivan sanoinkuvaamattoman käsittämättömän hirvee!!! En tajua miks katoin, ku aavistin heti alussa jo mitä tulee tapahtuun.
Niin yleisin mun painajainen on nykyään ollu just tällänen. Mutta sen koiran paikalla on ollu Hippa. Matka ei ollu niin pitkä - eikä kyllä tarviikaan olla noin pienellä koiralla. Mä olin jossain kävelyllä Hipan kans kun mun takaa tulee kaks ukkoo, jotka irrottaa flexin Hipan kaulapannasta ja nappaa sen syliinsä. Ne juoksee karkuun enkä tietenkään saa niitä kii. Ukot hidastaa tahtiaan koska oon jo niin kaukana jäljessä. Ne lähestyy siltaa ja.... lopun te sit tiedättekin. En pysty tekeen mitään, oon liian kaukana. Juoksen sillalle ja katon alas, Hippa makaa maassa kyljellään ihan hiljaa. Ukot lähtee juokseen sillan viertä toiselle puolelle ja näen, että siitä lähtee polku alas. Juoksen perään, mutten ehdi, ukot on Hipan luona ennen mua. Tässä vaiheessa aina herään, joten en tiedä miten painajainen olis jatkunu - mutta ei totisesti haittaa!!! Aivan hirveetä nähdä tälläsiä unia!! Hippa on mulle niin rakas etten osaa kuvitellakaan mitä mä tekisin jos joskus näin kävis!!

Noh, nyt mä en kyllä kykene kirjottaan enempää.....