Siitä on kaksi vuotta, kun olen viimeksi jotain kunnolla kirjoittanut tänne - joten en todellakaan jaksa alkaa enkä edes muista mitä kaikkea tänä aikana on tapahtunut.

Töihin lähdin Pihlan ollessa 1v3kk ikäinen. ''Pääsin'' yksityisyrittäjäksi ryhmikseen. Ensin pidin sitä lottovoittona, kunnes totuus alkoi valjeta pikkuhiljaa.... Maaliskuusta marraskuuhun 2013 kestin sitä suoranaista helvettiä, kunnes irtisanouduin ja siitähän se vasta riemu repesi -  viimeinen kuukausi siellä vasta helvetillinen olikin! Saan sydämentykytyksiä vieläkin pelkästä paikan ajattelustakin, joten en hirveästi viitsi niitä aikoja muistella... Siellä vain ei tullut mitenkäänpäin toimeen työkavereiden eikä oikein lasten vanhempienkaan kanssa... Sitä paskanpuhumisen määrää ei voi sanoin kuvailla. Voi että mä olin helpottunut kun viimeistä kertaa vedin sen työpaikan oven perässäni kiinni!

En silti ehtinyt laakereillani levätä kuin viikon verran, sillä olin jo syksyllä aloittanut järjestelyt uuden työkaverin kanssa, jotta saisimme perustettua oman ryhmiksen tänne meille kotiin. Kaikki vaikutti taas oikein mallikkaalta ja olin niin onnellinen kun sain tehdä asiat just niinkuin itse halusin, ei tarvinnut kinata kenenkään kanssa eikä varsinkaan huutaa päinyhteen nurkan takana kun vanhemmat odottivat eteisessä joko tuoden tai hakien lapsiaan.... =) 
No, tätä onnea kesti sitten tasan 1,5 kuukautta, kunnes totesin että ei tästä tule yhtään mitään. Työkaveri sai lähteä hoitamaan omat lapsensa omaan kotiinsa. En päässyt tälläkään kertaa helpolla; voi sitä viestitulvaa, solvausta solvauksien perään viikkotolkulla eikä itsessä tietenkään mitään vikaa! ;)

Nyt olen sitten helmikuun puolestavälistä asti ollut ihan vain itsekseni hoitolasteni kanssa tässä kotona ja tosi hyvin on mennyt! Kesälomaa tällä hetkellä vietän, 3.8. palattava takaisin sorvin ääreen ja 10.8. tulee uusi hoidokkikin! =)) 

Palaan takasin vähän syvällisemmin tässä lähiaikoina.... 

Rakastakin rakkaampi koiramme on nyt poissa. Ikävä ja suru on suuri, sanoinkuvaamattoman suuri.

Jokainen päivä tuntuu niin raskaalta ja tyhjältä.

Mutta eipä tämä vuosi aina niin kovin hyvin ole mennyt... Alkuvuodesta kun oltiin juuri muutettu tänne uuteen kämppään niin Pihla päätti kierähtää sohvalta alas - sitä ennen ei ollut vielä kertaakaan edes hievahtanut. Ja muahan vaivas ihan sairaasti se synnytys koko kevään. Heinäkuussa jouduin tekeen raskaudenkeskeytyksen. Syksyllä meidän pesukone kärähti ja tänne pamahti lasut seuraavalla viikolla... niiden kans sit jouduttiin tahiin muutamia kertoja mut luojan kiitos päästiin niistä eroon. Ei sen enempää siitä sitten.... Muutoinkin tää syksy on menny aika vaihtelevissa tunnelmissa, oon yrittäny itteeni tsempata kun on vielä pitkä pimee talvi edessä mutta eipä se ole oikein tuottanu tulosta... Välillä on hyviä päiviä mutta useimmiten oon niin rättipoikkiväsyny et ihan valmis lataamoon olis... Pihlan hoidan kun on pakko, mutta muuta en sitte jaksakaan. Ja tietysti poden huonoo omaatuntoo siitä kun en jaksa olla sellanen ku oikeesti haluaisin olla. Enää nyt ei ihan niin huonosti mene, mutta tossa reilu kuukausi sitte olin niin loppu etten jaksanu edes kuunnella Pihlan kitinöitä lainkaan. Nostin kädet korville joka kerta kun se inahtikin ja sihahdin heti että "oo hiljaa!" En huutanu, mutta korotin ääntäni, niin että Pihla sit tosiaan oli hiljaa. Ja musta se tuntu ihan hirveeltä! Inhosin itteeni samantien sen jälkeen ja otin Pihlan syliini pitkäks aikaa, silittelin ja halin. Onneks toi vaihe meni ohi sit kun saatiin neiti yhtenä viikonloppuna yökylään mummolaan ja sain ihan vaan kaiken ajan ittelleni. 
Viikonloput nukuin ja nukun aika pitkälti vieläkin. Kipi herää Pihlan kanssa aamulla ja mä saatan nousta siinä kahdentoista pintaan, joskus myöhemminkin.

JATKAN MYÖHEMMIN......

Syksy on taas jo pitkällä, kyllä aika menee ihan supernopeesti... Siitä on ihan kohta vuosi kun Pihla synty!! Arki painaa välillä melkosesti, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ihan aina ei jaksais edes olla.... mutta kyllä tää tässä... Kovasti neitonen kasvaa ja kehittyy, mutta vielä ei kävellä eikä edes ryömitä tai kontata. Peruuttamalla pääsee ihan kivasti sekä kävelytuolilla. :D Istumaankin Pihla oppi vasta jokunen viikko sitten... nooh, puhua pälpättää sitten senkin edestä ;) Ei nyt mitään ymmärrettävää vielä, paitsi äiti ja iti tulee hyvinkin selvästi. <3 Viime viikolla Pihla oppi "mää-mää-äm-äm-ämmä" ja sitä onki kiva hokee sit ihan koko ajan :D Kuvia kesältä ja tästä alkusyksyltä laitan joku toinen kerta, nyt tulin vain kertomaan että edelleen hengissä ollaan vaikka hiljaista on... :D Kumma kun päivät ja viikot vaan vilisee silmissä eikä oikein mitään muka ehdi tekemään...

Kesä se vasta menikin aivan supersuper nopeeta, oltiin juhannuksen jälkeinen viikko vuokramökillä Karviassa ja oikein mitään muuta ei sitten ollakaan tehty... Koko heinäkuu meni juostessa lääkäreissä, sain nimittäin tietää mökiltä palattuamme että oon paksuna.... päivän verran keskusteltiin asiasta vaikka olinkin sen jo päättäny että en halua raskaana olla, nyt ei ole sen aika - ja sitten varailin aikoja ensin ehkäsyneuvolaan ja sitten lääkäreille. Keskeytyksen tein vihdoin 17.7 viikoilla 6+3. Olen aina ollu ehdottomasti aborttia vastaan, mutta nyt kun se osu omalle kohdalle ei siinä ollut kahta sanaa teenkö sen vai en.... Kipi olis halunnu kyllä vauvan pitää, mutta itseäni se vaan ahdisti ja ehkä ällöttikin, ei musta tuntunu lainkaan että olisin paksuna. Paitsi joka ikinen aamu puolentoista viikon ajan ennen tota keskeytystä.... Keskeytyksen tein kaikessa hiljaisuudessa kotona, me ei haluttu kertoo siitä kenellekään (paitsi mun oli salaa pakko kertoa kahdelle kaverille). Oli mulla kyllä painavampiakin syitä kuin vaan toi "en halua", nimittäin koska toi tuli hiukan yllätyksenä niin olin koko ajan ihan normaaliin tapaan vetäny tupakkia ja saunasiidereitä ja juhannuksena juhlittiinkin sekä tietysti masennuslääkitys mulla on päällä kans koko ajan, niin en luottanu siihen että syntyvä vauva olis terve enkä todellakaan halunnu ottaa sitä riskiä ettei olis. Ja lisäks vielä se, että en henkisesti koe olevani valmis uuteen raskauteen, uuteen synnytyskokemukseen enkä mihinkään siihen liittyvään. Istuessani ja odottaessani yksinäni synnärin vuodeosaston käytävällä (viikonloppusin naistentautien osasto siirtyy synnärin kanssa samaan) lääkärin kutsua palas synnytys mieleen erittäin vahvana ja pelottavana, muutama kyynelkin siinä vierähti. Tuli tunne, että en todellakaan halua palata sinne enää koskaan.

Kuitenkin, luettuani viime viikolla Vauva-lehden jutun "uskalsin sittenkin uudestaan" (tai jotain sinnepäin) juolahti mieleeni, että jos sittenkin... olishan se ihan kiva, uus pieni nyyti... Pihlalle kaveri... että ei se synnytys nyt niin paha ollut, hyvin sen kestin ilman lääkitystä, että jos nyt sanoisin heti suorilta että synnytän ilman kivunlievitystä.... Mutta entäs sitten, että jos "päätän" olla ilman, mutta tarviinkin jotain... en mä uskalla, en todellakaan! Näitä mä pyörittelen mielessäni vähän väliä... ehkä se kertoo jotain siitä että ei, mä en ole vielä valmis. En osaa päättää olenko vai enkö! 

nyt nukkuun taas....

Pihla siis syntyi lauantaina 1.12.12 klo 18.18. Mulla oli perjantaina ihan normi neuvolakäynti aamulla ja kaikki piti olla hyvin. Ylihuolehtivainen neukku kuitenkin laittoi mut verikokeisiin ja käymään äitipolilla koska verenpaineet oli korvissa ja virtsassa heikko plussa. No verikokeissa käytiin ja äitipolilla ultrassa ja käyrillä. Tyhmä lääkärisetä oli sitä mieltä että otetaan osastolle seurantaan, pääsen kotiin jos verenpaine laskee. No paskat se mitään laske kun oon ihan paniikissa että tän ei pitäny mennä näin enkä mä halua todellakaan nyt jo sairaalaan (olin "varautunu" siihen että maanantaina synnytän koska sillon oli laskettu). Iltaan asti sielä osastolla sitte makailin Kipi seuranani ja tukenani, varmaan tunnin välein sain sellasen paniikki-itkukohtauksen, vaikka olis pitäny yrittää ottaa iisisti ja saada verenpaine laskemaan. Iltaysiltä pyysin taas paniikissa itkien lupaa saada mennä vielä yöks kotiin, kun päivällä sanottiin että otetaan vaan seurantaan eikä koko päivänä oltu mainittu että mun pitäis jäädä sinne yöksi. Sain sit luvan lähtee mutta aamulla pitäis tulla seittemältä takasin.
Oltiin puoli kahdeksalta aamulla takas sairaalassa, mutta hoitajia ei näkyny eikä kuulunu ennen puol kymmentä ja sillonkin ne tuli vaan kytkeen mut takas käyrille ja sano että menisin  kymmeneltä käymään lääkärillä. Ei muutaku paniikki iski takas päälle, mä tiesin että mikä mua odottais.... Pyysin että ei käynnistettäis vaan haluan leikkauksen (oltiin tästä Kipin kanssa kotona puhuttu aiemmin sillä viikolla että mä en kertakaikkiaan pääse mun synnytyspelostani yli), mutta lääkärit oli sitä mieltä että ei siitä käynnistyksestä haittaakaan ole, katellaan muutama tunti ja saan vielä leikkauksen myöhemmin jos haluan.
Yhdeltä alko kunnolla tuntee että mahassa tuntu joltain ja siitä ne supparit pikkuhiljaa koveni mutta ei siis todellakaan kivuliaita ollu. Puol kahdelta tuli lääkäri kattomaan ja laitto uuden pillerin kohdunsuulle, sit se tuli vielä uudestaan kattoon puolen tunnin päästä ja sit lähdettiinki synnärin puolelle.
Minä aivan paniikissa, en ikinä ole ollu niin paniikissa ku silloin, Kipi ja kätilöt yritti rauhotella mutta mikään ei auttanu, piti vaan itte yrittää vetää henkee ja rauhottua, no ei se hirveesti onnistunu. Varmaan vartin välein tuli paniikki-itku.
Siinä kolmen korvilla tuli lääkäri kattoon ja sano että pitäis varmaan puhkasta kalvot että alkaa etenee. Samalla laitettiin pinni vauvan päähän ja mulle tippaletku käteen. Mulle ei selitetty missään vaiheessa mitään kunnolla että miks tehdään näin tai näin vaikka vauvan ja kaiken piti olla ihan kunnossa. Vaikka kysyin ja kysyin että mitä teette ja miksi, onko vauvalla nyt oikeesti kaikki hyvin jos on noin kova kiire, miks pitää olla noin kiire, kyllä se sieltä tulee omaan tahtiinsa. En saanu kunnollisia vastauksia mihinkään ja siitä jäi erittäin paha mieli! :(( 
Neljältä kätilö laitto tippaa tippumaan reippaamin, vauvalla ei ollu edelleenkään mitään hätää. Ainoostaan kerran se sano mulle kun itkin taas ihan kauheesti että rauhotu, vauvan sydänäänet heikkenee joka kerta kun panikoit. Suurimman osan aikaa se kätilö oli kuitenki pois huoneesta koska mulla ei ollu kipuja ja juttelin vaan Kipin kanssa. Vähän ennen viittä tutkittiin, olin väljästi 4 senttiä auki. Sit viideltä alko Kipille tulla niin nälkä että se lähti käymään syömässä. Samoihin aikoihin mulla alko supparit koveneen sen verran että pyysin ilokaasua avuksi. Kipi tuli takas saliin joskus vähän ennen kuutta ja mä olin siinä vaiheessa jo tosi kipee, pyysin Kipiä hieromaan mun alaselkää mutta se sattu niin paljon että pyysin lopettaan saman tien. Tutkittiin taas ja edelleen neljä senttiä auki. Kärvistelin sängyllä vielä hetken mut sit päätin että nyt on pakko päästä piikkikammosta eroon ja alkaa saada jotain helpotusta tähän kipuun. Anestesialääkäri tulikin paikalle ehkä 10 min päästä ja alko laitteleen piikkejä valmiiksi. Oltiin Kipin kanssa kotona puhuttu että jos mä joudun puudutuksen ottamaan niin haluan sit spinaalin enkä epiduraalia, ja sen täytyy pitää mun puolia jos en ite pysty sanomaan mitä haluan. Kuulin vaan kun kätilö puhu epiduraalista ja jos olisin pystyny niin olisin huutanu että "EIKÄ, väärä piikki!" Toivoin että Kipi olis muistanu mitä kotona puhuttiin mutta eihän se avannu suutaan lainkaan ja ite en saanu sanaakaan suustani.  No, selkä oli pesty ja mua pyydettiin hilaamaan itteeni sängyn reunalle ja musta tuntu että tipahdan reunalta ihan justiinsa jos liikun vielä sentinkin. En tiedä mitä siinä vielä sit kuhnailtiin mutta onneks niin, sillä sit mua alko yhtäkkiä ponnistuttaa eikä piikkiä laitettukaan. Ite en sitä edes tajunnu et mikä toi uus hullu tunne nyt on, mutta kun kätilö huomas että "kouristan" itteeni suoraks siitä mykkyrästä niin se pyysi kääntyyn takas selälleen ja totes että muahan ponnistuttaa. Olin alle puolessa tunnissa viime tutkimisesta täysin auki ja sittenhän alettiinki ponnistaa. Mua sattu aivan helvetisti mutta sitäki enemmän mua vaan pelotti se ponnistus ja hoin mielessäni että en uskalla ponnistaa etten vaan repee. :D Kätilö hoputti ponnistaan mutta jossain välissä sit sanoin ääneenki että en voi, repee repee :DD Ja se ponnistaminen oli muuten erittäin vaikeeta, en mä mitään supistuksia tuntenu että olisin voinu niitten mukaan ponnistaa. Tai olin jotenki lukemani perusteella kuvitellu että tunnen ne, tyyliin "noni, nyt, ponnistan" :DD Piti sit vaan ihan "summissa" yrittää tunkee vauvaa pihalle. :D Ja tulihan se sit sieltä, tosiaan klo 18.18 tyttö sit synty. <3
Kipi katkas napanuoran ja sit sain tytön sekunniks syliini mut sanoin et en haluu. Ja se siitä otettiinkin sit pois kun tyttö piti viedä lämmittelemään kaappiin. Parikymmentä minuuttia Kipi oli tytön luona toisaalla kun mua kursittiin (ihan muutama tikki vaan) ja tuli sitten takas saliin tyttö sylissään. Mä sain tytön taas syliini ja annoin sille tissiä, ei se sitä vielä montaa minuuttia imeny ja annoin sen takas Kipille. Sanoin et en mä halua sitä syliini ennen ku se on pesty. Kävin ite pesulla ja oli hyvin hutera olo, melkein meinasin pyörtyä sinne suihkuun ja tuli jo vähän epätodellinen olo kun kätilö oliki hävinny sillä välin hakeen mulle puhtaita vaatteita. Luulin siis että se odottaa siinä kopin ulkopuolella :D
Lähdettiin osastolle puol ysiltä ja Kipi lähti kotiin nukkumaan melko pian sen jälkeen vaik en olis halunnu vielä ja kätilötki sano että isä saa viel hetken olla meidän luona jos haluaa.

Noo, se siitä :DD Ensinhän sanoin että en halua tota synnytyskertomustani kirjottaa, mutta itelleni "terapiaksi" kirjotin nyt kuitenkin. Mulle jäi meinaan tosta niin pahat traumat että kaks viikkoo kotiutumisen jälkeen näin synnytyksestä painajaisia n. kuukauden. Ja toisinaan näen edelleen ja arvon itteni kanssa joka päivä että haluanko tai siis USKALLANKO tehdä lisää lapsia vai en. Tällä hetkellä olen edelleen sillä kannalla että haluan mutta en uskalla. Sehän meni siis hyvin, kaikki hoki kokoajan kuinka valtavan hienosti pärjäsin ja ensisynnyttäjäks oikein erinomasesti, ilman kivunlievityksiä, erittäin nopeesti ja ilman repeämiä. Joo niin kai. Mutta juuri siitä syystä mä en tiedä uskallanko, koska se kävi niin nopeesti, mulle ei selitetty yhtään mitään, enkä ehtiny saamaan mitään piikkejä niin en päässy piikkikammostani. Ja koska ens kerralla ei taas voi tietää mitä tapahtuu, miten nopeesti ja miten se menee, jos tarviinki jonku piikin, niin en tiedä uskallanko ottaa. Se olis nyt tarvinnu ehtiä kokee niin vois olla helpompi päättää uskallanko vai en.

Aika kotona meni muuten ihan hyvin, mutta yöt oli tosi raskaita koska Pihla ei nukkunu lainkaan. Valvoin varmaan koko sen joulukuun sen kans yöllä kahteen-kolmeen, joskus neljäänkin asti ennen kuin sain sen ekaa kertaa nukahtaan. Kipi oli lomalla kyllä mutta se meni nukkuun jo 11-12 ja jätti vauvanhoidon mulle. Toisinaan otti neidin sit aamulla mun vierestä että sain nukkua sit siinä 10-13 välillä, mutta ei todellakaan joka aamu. Olin siis erittäin väsyny silloin.
Kuvia otettiin ekoista päivistä vähän joka tilanteesta aika paljon, mutta pikkuhiljaa se väheni, sit yhtäkkiä meni monta viikkoo kun ei muistettu ottaa yhtään kuvaa. :D
Neiti söi paljon ja kasvo reippaasti, en nyt enää muista mittoja minkäkokonen oli millonkin enkä jaksa niitä neuvolakortista lunttailla, mutta sen mä tiedän että neiti söi ku hevonen eikä sille meinannu riittää mikään :DD 
Ekaa kertaa käytiin pikapikaa vaunuilemassa kun neiti oli vähän reilu kaksviikkonen, siitähän mulla on jo täällä kuvakin....
Uutena vuotena vietiin tyttö ekaa kertaa yöks hoitoon mummolaan että päästiin Kipin kanssa juhlistaan vuoden vaihtumista. No ihan perseelleen sekin meni erinäisistä syistä mutta ei ainakaan vähiten siitä että mä jouduin oleen lähes selvinpäin koska Kipi oli ihan nahat....

Joulu meni hyvin, oltiin suurin osa ajasta Kipin porukoilla kun sinne kutsuttiin. Mutta ei se tuntunu niin joululta olla siellä kuin oltais oltu mummulassa. Kipin äitillä on toisinaan ihan eri käsitykset/tavat joistain asioista kun meillä.... Ensinnäkin mun mielestä jouluna kuuluu valmistaa kaikki ruuat itte, ei ostaa kaupasta. No Kipin äitipä oli italiansalaatista lähtien ostanu lähes kaikki kaupasta, salaatin oli sekottanu itte tuoreista, lihapullat pyöritelly ja perunat keittäny. Se ei mun mielestä vastaa ihan sitä mielikuvaa, kun on monta päivää valmistellu jouluateriaa ja kauhee stressi ollu päällä ja sit saa aattona istua perheen kanssa valmiiseen pöytään ja huokasta helpotuksesta. Ei mun mielestä ihan kuulu.... Ja sit odotellaan monta tuntia että muut saa astiat ja ruuat korjattua pois, ajetaan pikkulapset ulos pulkkaileen että saadaan salaa raahattua lahjat kellarista kuusen alle. Sit jaetaan lahjat ja hetken ihastellaan niitä, mut sit se oli niinku vaan siinä. Sen jälkeen ilta muuttuu ihan normi illaks, Kipin äiti lähtee yövuoroon töihin, Kipin sisko vetäytyy yläkertaan poikaystävänsä kans, Kipin isä lähtee koiran kans lenkille..... pikkupojat hosuu ja riehuu lelujensa kans ympäri kämppää enkä mä jaksais kuunnella niitä yhtään. En muutenkaan, mutta tuolloin ihan väsyneenä vielä vähemmän. Pikkuhiljaa meki siitä sit tehtiin lähtöö kotiopäin.... Se pienoinenki jouluntunnelma oli poispyyhitty tosta noin vaan.

Pikkuhiljaa alko arki helpottaa kun neiti kasvo, mutta ei se vieläkään mitään helppoo ollu ja varsinki kun Kipi palas sit vuodenvaihteen jälkeen kokonaan takas töihin. Oltiin kaksin kotona ja aika taistelua ja selviytymistäki se toisinaan oli. Edelleen ihan rättipoikki.

13.1.13 oli tytön nimiäiset ja sillon se sai nimekseen jo kertaalleen täällä julkaistun nimen Pihla Fanni Alexandra. :) Nimiäiset meni yllättävän hyvin, yritin sinne sit keksiä hiukan jotain ohjelmaa vaikka netistä olikin tosi niukasti tietoo saatavilla. Mitkään "ihan peruskahvittelut ilman sen suurempia tekemisiä" tai "ihan nää perinteiset nimileikit" ei paljoa auttanut, koska tosiaan olisin kaivannu sitä tietoo ja nuokin olis voinu selvittää edes vähän paremmin. No sit päätin että mä ainakin selvitän kaikki mitä tapahtu mahdollisimman selkeesti ja kokonaan, koska jotain muutakin voi ärsyttää se ettei oo kunnollista tietoo saatavilla kun sitä tarvis. Nimiäisetkään kun ei oo silleen mikään kovin yleinen juttu vielä, jokaisella ne on erilaiset eikä niihin ole mitään tiettyä kaavaa minkä mukaan ne etenee toisin ku ristiäiset. Mutta joo, sen selvityksen laitan ihan omaan postaukseen omalle paikalleen sit joskus....

Kämppä alko kevättalvella käymään meille kaikille vähän pieneks ja pikkuhiljaa alettiin miettiin muuttamista isompaan. Sit yhtäkkiä äiti linkkas mulle facebookista kaverinsa äitin vuokraaman kämpän ja me lähdettiin kattoon sitä heti seuraavana päivänä. Sovittiin että otetaan se jos saadaan raha-asiat järjestykseen ja saatiinhan ne. Vuokrasoppari tehtiin helmikuun puolessavälissä alkamaan maaliskuun alusta, mutta me saatiin avaimet sillon sopparia kirjotettaessa ja saatiin alkaa rahdata kamojamme vaikka samantien. Kiire tuli, mutta puolessatoista (1½) viikossa saatiin kun saatiinkin vanha kämppä tyhjäksi ja kaikki kamat tänne uuteen. Vieläkään ne ei ole läheskään kaikki paikallaan, nyt kun saatiin kokonainen yks huone lisää, josta tulee aikanaan Pihlan makkari, on edelleen täynnä erinäisiä pahvilaatikoita niin ettei sekaan mahdu :DD Kyllä ne siitä vielä joskus..... :P Vanha kämppä oli siis rivarikaksio, tämä uus on nyt kerrostalokolmio. Maantasalla oleva kerros, en todellakaan muuten olis tänne muuttanu jos ei olis ollu maantasalla. Ihan jo senkään takia että Pilvistä ei tule enää koskaan sisäkissaa mutta myöskään sen takia että mä en todellakaan ala hissittömässä talossa raahaan lasta kantokoppineen vaunuineen ja ruokakassien kera yksiäkään rappusia ylös. Kerrostalot ei muutenkaan ole yhtään mun juttuni, mutta täällä sitä nyt vaan ollaan..... "maaseudulla" kaikessa rauhassa. Onneks bussit kulkee tunnin välein sivistyksen pariin ;D

Kevät on menny todella vaihtelevasti, välillä menee hyvin mutta välillä erittäinkin huonosti. Pääasiassa huonosti. Ilmeisesti sain synnytyksenjälkeisen masennuksen, tai minkä vaan mutta masennuksen kuitenkin ja useimmiten olen erittäin väsyny ja uupunu eikä jaksa kiinnostaa mikään. Pihlan hoidan kun on pakko, mutta mitään muuta en useinkaan jaksa. Sit kun Kipi tulee töistä, lykkään neidin sille ja huokasen helpotuksesta - huh, taas on selvitty yhdestä päivästä. Vaikka Pihlan hoito onkin koko kevään ollu sinänsä tosi helppoa, arki sujuu suht rutiinilla ja ilman sen suurempia vaikeuksia, olen mä joka ilta niin poikki etten jaksa varvastanikaan liikauttaa. Nukuttua en silti saa juuri lainkaan vaikka olisin kuinka poikki, olen nostanu Melatoniini lääkitystänikin mutta ei sillä ollu mitään vaikutusta (saan unta ehkä 02-03.30 välillä, herään tunnin-parin tunnin välein). Ja ei siis sen takia ettei Pihla nukkuis, se nukkuu erittäinki hyvin nyt, ensin nukku n. 23.30-11, sit vähitellen on nyt siirtyny siihen että nukahtaa yöunille viimeistään klo 22 ja herää aamulla klo 8-10. Ja jos herää ennen tota kymmentä, otan viereeni ja annan pullon suuhun ja saan hyvin lisäaikaa nukkua vielä pari tuntia (siis tottakai Pihlakin nukkuu). Mutta on vaatinu erittäin suuria ponnistuksia että olen saanu itteni ylös esim. Pihlan neuvolakäyntejä varten tai sitten kun ollaan käyty äiti-vauvajumpassa ja perhekerhossa muutama kerta viikossa. Ja jos olenkin jaksanu aamulla nousta, niin niinä päivinä on tarvinnu mennä päikkäreille viimeistään kahdelta. Onneks Pihla nykyään nukkuu useat päikkärit päivässä. :)

Että sellasta..... Ehkä palailen näihin nykypäivien tapahtumiin vielä paremmin tässä taas joskus.... ennen kun on menny taas puoli vuotta! :DD

(Pihlan mitat puolvuotisneukussa 28.5: paino 8050g ja 69,4cm, pipo 44cm. Paino alakäyrällä koska aloin syöttää itetehtyjä soseita vasta just kun oli puol vuotta täynnä. Vellejä kyllä sai sitä ennen mutta ei ne nosta painoa tarpeeksi. Mutta ei mitään hätää kun sen kuitenkin tietää varmasti mistä alhainen paino johtuu, jos ei tietäis niin olis tarkkailun paikka. Soseita lisäten - ja ollaan nyt syötykin päivittäin. :) Näistä joku toinen päivä! :) )

Paljon on tapahtunut tällä välillä kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. :) Palaan vanhempiin tapahtumiin myöhemmin, nyt vaan tällästä "yleiskatsausta" hieman. :) 

Tyttö kasvaa ja voi hyvin, tosin nuku ei kovinkaan hyvin että melko väsyneitä ollaan Kipin kanssa, mutta muuten ei oikeastaan ole ongelmia. Syö kuin hevonen, neuvolatäti sano viime viikolla että me syötetään tyttöä ehkä liikaa, mutta pidä nyt toista nälässä sitten kun on nälkä :D NAN1:stä menee päivässä litran verran plus muutamat imetykset päälle ja yöllä on vieressä tississä kiinni koko ajan :D Ilmavaivoja on jonkun verran ja niiden kanssa ollaan toisinaan saatu valvoa monta tuntia, KuplaStop on käytössä mutta ei se mitenkään liikaa auta.... Koliikista neuvolatäti ei silti ole puhunut kertaakaan...

Tytön mitat tällä hetkellä 59,4cm ja 5760g, pipo 40cm. Tai siis viime viikolla neuvolassa oli... ;)

Nimikin tytölle annettiin 13.1.2013 ja hänestä tuli sitten Pihla Fanni Alexandra. <3 (Se vanha Pihla Hilja Helinä kyllä pysyi viime viikkoihin asti ennen nimiäisiä, mutta aloin sitten kuitenkin puhua Kipille että mitäs jos sittenkin vaihdetaan vähän nimeä, kun tuo on niin "kulunut" jo mun suussa eikä kuulosta kivalta. Pyysin Kipiltä nimiehdotusta, se sanoi tuon Alexandran. Eli sitten oli Pihla Hilja Alexandra, mutta en oikein ollut tyytyväinen vieläkään. Venkslatessani nimeä päässäni sitten yhtäkkiä keksin tuon Fannin, nimenomaan halusin sen sitten ii:llä enkä yy:llä. Ja siinä se - ihana nimi ihanalla tytöllä! <3

Koetan lisätä kuvaa, jos osaan.... Tää uusi vuodatus on ihan perseestä!! :(

Tässä sitä ollaan 5min vanhana. Joutui hetkeksi lämpökaappiin lämmittelemään. 

Tässä sitten iskän sylissä n. 20min vanhana <3

Tässä ekaa kertaa ulos lähdössä 2,5viikon vanhana.

Tämä nyt on tuorein kuva, toissaviikolla otettu kun tyttö viihtyi ensimmäisen kerran yli 10min leikkimatollaan katsellen tiikeriä :D

Lisääkin kuvia on, laittelen myöhemmin lisää kun ehdin. Nyt täytyy lähteä mummulaan käymään. :)

Palailen takaisin vähän myöhemmin kertomaan kuulumisia, mutta hyvin meillä on mennyt! =))

Synnytysvalmennuksessa tuli tosiaan käytyä muutama viikko sitten. Sinänsä siellä ei mitään uutta tietoo tullu kun on niin paljon lukenu kaikkee netistä ja muualta kuullu ja neuvolassakin on aika paljon höpisty. Tärkein anti sieltä ehkä oli se, että näki kuvista ne paikat mihin sit joutuu ja kun kerrottiin niistä toimintatavoista, mitä sitte synnytyksen jälkeen tapahtuu yms. Ja tais se vähän auttaa mua kivunlievitysvalinnoissa. Spinaalipuudutus ehkä niistä kahdesta kamalasta se pienempi paha. Ammeeseen haluan myös, se on ollu jo kauan selvillä ja kai sitä ilokaasuakin "kuuluu" koittaa. 
Yllätyksenä tuli kuitenkin tieto siitä, että vastasyntyny vauva voi olla tissillä 8-12 kertaa vuorokaudessa ja jopa kaks tuntia kerrallaan! Hei halooo siinähän se meneeki sit koko päivä maatessa vauva rinnalla. A p u a. Kuten ne kätilöt kertokin niin se tulee usein ensikertalaisille yllätyksenä ja siihen helposti turhautuu. Mä niin näen itteni kuuluvan siihen porukkaan, hajoomassa siihen väsymykseen heti tyyliin ensimmäisenä päivänä. Ku on varmasti väsyny ja paikat kipeenä ja haluais vaan olla mutta ei voi kun pieni roikkuu kiinni. Ja Kipi huitelee varpajaisissa. noh joo.... :D

Jos sitten vähän niitä neukkukuulumisia. Hb on pyöriny siinä 116 kieppeillä, paitsi nyt viimeks oli 108 ja taas käskettiin jatkaa raudan syömistä päivittäin. Painoo tullu yhtäkkiä reippaasti lisää, 1845g (rv. 36+1)ja 1283g (rv.37+0). Tiki on ruvennu kasvaan ;D Sf-mitta tällä hetkellä 36cm, tossa välillä se oli jo 36,5cm mutta lääkäri sen mittaa aina yläkanttiin. Verenpaineet on ollu hiukan koholla muutaman viime viikon, aina tokalla mittauksella on saatu pienempi luku kun ekalla kerralla joten neukku ei oo laittanu lähetettä eteenpäin. Sen sijaan lääkäri (6.11) sit katto kokonaistilanteen niin, että on parempi kun meen vielä käymään äitiyspolilla ultrassa painoarviossa. Lääkäri muuten teki myös sisätutkimuksen ja sano että olisin jo löysästi sormelle auki, kanavaa jäljellä silti 3cm. Että voi mennä kolme päivää tai kuus viikkoo ennenkun vauva syntyy, ei mitään hätiä. 

Ultra oli tänä tiistaina ja painoarvioksi saatiin 3,2kg, eli ihan kuulemma normaalin kokonen. Asiat oli myös muuten hyvin, lapsivettä oli normaalisti ja vauvan mitatkin ihan ok. Sukupuolikin saatiin vihdoin tietää ja meille olisi nyt sitten tulossa tyttö!! <3 Kipi ei uskalla iloita ihan niin paljon ku mä, koska tietää tapauksia että on 100% varmasti luvattu tyttöä ja poikia onkin syntyny. Tottahan se on mutta mä luotan tähän nyt :P Ja taas ronkittiin sisältäpäin, niukasti kahdelle sormelle auki ja kanavaa jäljellä enää 1,5cm. Apua sehän syntyy sit ihan kohta! :DD

Se sisätutkimuksen tekeminen ja mahan painelu tässä vaiheessa tekee melko ilkeetä, mulla kun oli vielä kaks eri ihmistä jotka sen teki vuoronperään, joku vasta erikoistuva lääkäri ja sit se varsinainen lääkäri. Meinasin jälkimmäiselle jo sanoo että en tykkää, sattuu. Oli koko päivän sen jälkeen melko ikävä tunne mahassa eikä oikein ollu missään asennossa hyvä olla. Supistelikin taas normaalia enemmän ja tuntuvammin, ei siis tainnu Tikikään tykätä siitä ronkkimisesta ;D

Koholla olleen verenpaineen takia se äitiyspolin lääkäri määräs vielä kertaalleen ultraan, ens perjantaina olis sit se keissi. Ja sitä ennen torstaina neuvola.

Perjantaina oli se neuvola, oli kaikki edelleen hyvin. Verenpaine hiukan koholla vieläki mut toisella mittauksella saatiin sellanen luku että neukku päätti ettei tarvii vielä pistää lähetettä mihinkään. Hyvä niin. Painoa oli tullu +450g. Hb mitattiin kans kun edelliskerralla sitä ei mitattu, lukemaksi tuli 116. Melkein sen tiesin että ainakaan yli 118 se ei oo, olo on vähän vaihdellu päivittäin - joskus on energiaa enemmän ja toisinaan vähemmän. Kehotettiin jatkaan lisäraudan syömistä vaikka pari kertaa viikossa. Sf-mitta 34cm eli yläkäyrälle hypättiin taas mutta nyt tunsin sen itekin että Tiki oli mittaushetkellä tosi ylhäällä eli ei antanu todellista lukua.

Tiistaina olis sitten tarkotus mennä synnytysvalmennukseen. Seuraava olis parin viikon päästä mutta mitä sitä pitkittää enempää, eikä sitä tiedä vaikka olis jo myöhästä sillon. :DD No toivottavasti ei sentään....

Pitäis varmaan ens viikonloppuna tai viimeistään seuraavana suunnata auto kohti mummulaa ja mennä hakemaan sieltä vintiltä vauvalle sänky. Meille on tarjottu kyllä ihan suht uusiakin sänkyjä sukulaisilta ja muilta, mutta oon sanonu että eiku haluan oman vanhan sänkyni jossa oon siis ite nukkunu joskun männä vuosina ;D Samassa sängyssä on kyllä nukkunu myös mun veljet, että ei se nyt ihan "mun oma" ole, mutta iskä sen on kuitenki mulle tehny alunperin... =) Myös meidän vanhat vaatelaatikot aattelin penkoo, jotka äiti on säästäny, jos niistä löytyis jotain kivaa ja vielä käyttökelposta vaatetta Tikille. :) Voi olla vähän retroja :DD